Vieraskynä: Miksi pelottaa mennä katsomaan peliä?
"No ei sillä oo väliä, mutta muistatteko hei jätkät kuka oli vuonna 1968 pelatun Suomi–Arabiemiraatit pelin toisen puoliajan ensimmäinen maalintekijä ja millä minuutilla?" "Just tollasia kysymyksiä. Kysy nyt vielä mikä on paitsio." "Hmph, nii..." ja pitkä hiljaisuus ja ärsyyntyneitä katseita.
Miksi pelottaa mennä katsomaan peliä?
Jalkapallo tuntuu olevan vain miesten oma juttu ja sellaisena se usein halutaan pitää. Ettei vaan käy niin kuin jääkiekolle, että kaiken maailman tyttöset innoissaan joukoittavat baarit kun mm-kisat alkavat. Eihän SE ole oikeaa ymmärrystä lajista, haluavat vaan olla muka tietäviä.
Joskus jopa tuntuu, että minun kuvitellaan haluavan olla vain esillä hyvällä syyllä miesvaltaisessa paikassa. Että esitän pitäväni urheilusta siksi kun nuo miehet siitä tykkää.
Mutta kun minä haluaisin vain ymmärtää.
Olen katsellut urheilua aina ja höntsäillyt sitä itsekin. Hiihto, jääkiekko, jalkapallo, pesäpallo, lentopallo, kaukalopallo – you name it, i want to see it. Olen oppinut, että katsomalla sitä oppii. Kun seuraa jotain lajia, katselee pelejä, ymmärtää lajia paremmin ja paremmin.
Siinä auttavat myös selostajat. Paras selostaja on sellainen, joka selittää auki tilanteita. Ei oleta että kaikki tietävät samat asiat tai ovat lukeneet samat artikkelit. Jos urheilua selostetaan niille jotka tietävät ne samat asiat, saadaan urheilun katsojiksi niitä jotka ovat lukeneet ne samat asiat. Entäs me, jotka innostumme ja haluamme oppia lisää?
Usein urheilua seurataan pitkällä linjalla, intensiivisesti, yhtä lajia, varioiden ehkä liigojen ja tasojen välillä. Tietämys on noussut detaljitasolle, jossa ympärillä on ihmisiä, joiden alkuymmärrys on lähes identtinen. Siinä vertaillaan sitten jo omia mielipiteitä.
Kaltaiseni katsomisen moniottelijat kyllä ymmärtävät että intensiivikatsojilla on tietoa ja osaamista. Niin paljon että ihan himottaa päästä sellaisen kanssa pelejä katsomaan. Usein sitä vain törmää siihen muuriin.
Onko kyse siitä että ei osata selittää? Tai ei tiedetä vastausta ja oma tietämättömyys paikataan sitten ivallisuudella kysyjää kohtaan? Vai siitä ettei ihan todella ymmärretä että miksi kyselen jotain asiaa? Minä janoan usean lajin kohdalla sitä selittäjää, ettei tarvitse ihan itse alkaa keksiä syitä sille että miksi tuo ja tuo tekee noin.
Onneksi karaistuin. Onneksi kiinnosti niin paljon että opettelin kysymään kaikki ne kysymykset jotka mieleen tulevat. Edelleen toki jännitän kysymistä. Onneksi ympärilläni on ihmisiä, jotka nauttivat intensiivisesti lajistaan ja sen selittämisestä auki. Sitä kautta olen innostunut vielä enemmän. Sitä kautta minä haluan mennä katsomaan pelejä paikan päälle. Että saan hyppiä, innostua ja huutaa. Myös niissä väärissä kohdissa. Ja olen niin pelinkatseluintoinen, että huudettuani kovaa, pohjalaisella äänelläni, että "MITÄ IHMETTÄ! MITEN VOI OLLA!" ja joku vieressä ärsyyntyneellä äänellä sanoo että "hei toi oli ihan sääntöjen mukaista", kysyn että aa, miksi, enkä vain häpeile tyhmyyttäni.
Tämän vuoden jalkapallon mm-kisat olivat huikea kokemus. Tajusin lopullisesti sen että ei olekaan olemassa yhtä totuutta jalkapallosta tai urheilusta. On mielipidekysymyksiä, on nopeita reagointeja haastaviin tilanteisiin, on virheitä, ylilyöntejä ja erimielisyyksiä. Ja se kaikki kuuluu lajiin. Siksi minäkin voin uskaltaa sanoa että mielestäni joku tilanne on paitsio. Ja sitten oppia taas lisää katselukavereiltani paitsiosta, pelityyleistä ja tuomareista. Nauttia siitä, että jokainen selitys ohjaa minua paremmin sisälle lajiin. Nauttia siitä, että voin kaiken lisäksi myös kritisoida tyhmintä sääntömuutosta ikinä: antakaa niiden pelaajien ottaa niitä paitoja pois. Tai ainakin kuvatkaa niitä pidempään kun pelien jälkeen vaihdetaan paitoja. Sekin kuuluu lajiin, joka kattaa kaiken. Tajusin myös sen, miksi on hauskaa kysellä detaljitietoja vuosikymmenten varrelta. Olen siis voittaja.
Raakel Koittola on jalkapallon seuraamisen innokas opiskelija, vapaa kirjoittaja, koulutukseltaan teologian maisteri ja superlatiivi-ihminen.
