Vieraskynä: Wayne Rooney ei kuule huutoasi

Syyskuinen ilta pohjoisen Suomen kaupungissa. Alkamassa on kakkosdivarin ottelu, jossa ei suuremmin panosta ole. Ilma, kuten arvata saattaa, on jäätävä. Haen myyntikojusta pahvikupillisen kahvia ja istahdan lähes tyhjään aurinkokatsomoon.

Oikealla puolellani olevassa katetussa katsomossa istuu noin sataviisikymmentä suomalaisen jalkapalloilun ystävää. En tunne heistä ketään, ja samalla tunnen heidät kaikki. Nämä ovat niitä ihmisiä, jotka kävelevät minua vastaan kadulla ja jonottavat kanssani ruokakaupan kassalla. Kun näen tuollaisen ihmisen seisomassa bussipysäkillä jenkkikassi olallaan, pystyn melko tarkkaan kuvittelemaan mitä hän ajattelee. Toisin sanoen, pystyn samaistumaan häneen.

Vasemmalla puolellani on tyhjä katsomo ja sen jälkeen toinen katsomo, jossa istuvat kolme miestä tunnistan pian Pohjois-Suomen ainoan Veikkausliiga-joukkueen valmennusjohdoksi. Pukukopilta kuuluu terävä vihellys ja pian joukkueet astelevat tuomarin perässä kentälle. Pelaajat voi jakaa karkeasti ottaen kolmeen ryhmään; nuoret, jotka hakevat pelikokemusta ylempiä sarjoja varten, vanhemmat pelaajat, jotka ovat jo Veikkausliiga-uransa päättäneet sekä alasarjajyrät, jotka pelaavat koko uransa näyttöpaikkaa Ykkösessä tai Veikkausliigassa saamatta ja sitä suuremmin kaipaamattakaan.

Yhdellä kentälle astelevista pelaajista on tilillään 8 A-maaottelua Suomen paidassa. Toinen on ollut kaatamassa RoPS:n paidassa suurta ja mahtavaa HJK:ta tekemällä tuon ottelun ainoan maalin. Jollekin tuollaiset meriitit ovat pelkkä vitsi, mutta eivät minulle, eivätkä pelaajille itselleen, varsinkaan sen jälkeen kun he ovat lopettaneet uransa ja pystyvät näkemään saavutuksena etäisyyden päästä.

Tästä ottelusta ei ole kuitenkaan luvassa kunniaa tai mainetta. Silti pelissä on tietynlaista arvokkuutta. Kukaan ei syytä nurmea siitä, että kahdestakymmenestä metristä lähtenyt laukaus menee sivurajasta yli. No, tuskin syyttäisi Cristiano Ronaldokaan jos saisi pelata ottelunsa näin hyväkuntoisella tekonurmella. Kukaan ei myöskään filmaa. Ja miksi filmaisikaan? Filmaamalla voi voittaa Mestarien liigan ja filmaamalla on voitettu maailmanmestaruus, mutta syyskohmeisella tekonurmella kanssaihmisten edessä kieriskelemällä ei voita mitään. Ei ainakaan kenenkään kunnioitusta.

Selvää on, että kumpikaan näistä joukkueista ei tule nousemaan lähivuosina Veikkausliigaan, mutta yhtä varmaa on, että muutama näistä pelaajista tulee sinne nousemaan. Ehkäpä joku jäähdyttelijöistäkin löytää uuden kevään ja nousee takaisin Veikkausliigaan, kuten kävi Rovaniemen Palloseuran Antti Peuralle.

Kentällä on tavallisia, oikeita ihmisiä, joilla on oikeita unelmia ja jotka yrittävät parhaansa mukaan toteuttaa noita unelmia, tai vielä useammin; yrittävät jatkaa elämäänsä ja hyväksyä sen, että nuo unelmat eivät koskaan tule toteen. Tällaisiin ihmisiin minä pystyn samaistumaan, kun taas esimerkiksi jätkämäiseksi sanottu Steven Gerrard on minulle yhtä läheinen hahmo kuin Tom Cruise tai Jennifer Lopez. Kaikki kunnia Gerrardin kaltaisille ihmisille jotka ovat pelanneet itsensä miljonääreiksi, mutta mitään kiinnostavaa tuollaisesta pelaajasta on vaikea enää löytää, sillä hänen taistelunsa on jo ohi.

Jokainen Valioliigan, Serie A:n tai La Ligan pelaaja on voittanut jo ennen alkuvihellystä. Edes epäonnistuminen mestaruuden ratkaisevan ottelun ratkaisevassa rangaistuspotkussa ei ole tappio noille pelaajille. Se ei laske pennin vertaa heidän tolkutonta palkkaansa, eikä se aloita heidän elämässään alamäkeä, jonka toisessa päässä on myymäläpäällikön posti paikallisessa kännykkäliikkeessä.

En tarkoita tällä sitä, että Ykköstä tai Veikkausliigaa tulisi seurata nähdäkseen unelmien murskaantuvan, vaan siksi, että suomalainen sarjajalkapalloilu on suomalaista elämää jalkapalloiluksi muutettuna. Palkallisia pelipaikkoja on entistä vähemmän ja tarjontaa noille paikoille on enemmän kuin koskaan. Kokelaita lentää Suomeenkin maapallon joka kolkasta, eikä tuota kevätmuuttoa pysty ampumaan alas kukaan. Eikä pidäkään ampua.

Tässäkin kaupungissa on nähty, että 3000:n kilometrin päästäkin tullut pelaaja voi tulla yhdeksi meistä, jos hän sitä vain haluaa. Samaten on nähty ja koettu, että 230:n kilometrin päässä asuva kapteeninnauhaa kantava entinen maajoukkuepelaaja jää pelkäksi palkkasoturiksi, koska ei suostu muuttamaan meidän kaupunkiimme, meidän keskellemme ja käy treeneissäkin vain silloin kun muilta kiireiltään ehtii. Sillä meistä eli itsestämme eli toisistammehan meidän tulee olla kiinnostuneita, eikä televisioruudulla telmivistä miljonääreistä. Sillä Wayne Rooney ei kuule huutoasi, mutta naapuriin se kuuluu ja siellä asuu suomalainen jalkapalloilija.